"Haasteenamme on tällä kertaa katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008).

"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu.\" (ss. 107-108)"

Että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman...  Vaikea tehtävä, mikälis ei itsekään tiedosta - kyllä siinä jo mielestäni vaikka puolisolle asetetaan liialliset vaatimukset, että kaiken arjen paineen keskellä vielä voisi löytää toisen tiedostamattomat ongelmat...

Sen sijaan, että vaatisi toista näkemään näkymätöntä toivoisi jokaisen itse tiedostavan sisimpänsä ja uskaltavan sen avoimesti toiselle paljastaa, kaikessa raadollisuudessaan.  Silloin kysytään sitä: kaiken se kestää, kaiken se kärsii  - rakkautta.

Onko kirkko paikka, jossa uskaltaa avata sisintään, jollei itselle niin sille jollekin johon uskoo?  Kirkossa ollaan niin lähekkäin, mutta kuitenkin niin kaukana toisistaan, mutta ollaanko lähellä jotain muuta,  sielu avoinna tunnustamaan, tuntemaan?  Samaa avoimuutta pitäisi kokea läheisten kanssa, jotta voisimme ymmärtää toisiamme, emme ole selvännäkijöitä...Photobucket

Nähdäksesi muut valokuvatorstain kuvat kurkista linkkiin